The Social Network: Wow.

Kun vähän aikaa sitten ensi kerran kuulin, että Facebookista on tehty leffa, ajattelin että tuleepas se pian. Ajoitus näyttää kuitenkin osuneen täysin oikeaan. Vuosi sitten leffaan olisivat voineet samaistua lähinnä amerikkalaiset sekä eurooppalaiset edelläkävijänuoret. Kahden vuoden päästä riskinä olisi ollut koko hypen laskeminen. Nyt leffaan ryntäävät niin opiskelijat kuin heidän vanhempansa ja pikkusisaruksesakin, ympäri maailmaa.



"Bosnia. They have no roads, but they have Facebook"

Niinpä. Koko ilmiö on kaikessa laajuudessaan uskomaton. Käyttö on arkipäiväistynyt niin, että ei kukaan enää sisäänkirjautuessaan ajattele jakavansa kokemusta 500 miljoonan muun kanssa tai mieti, kuinka vaikeaa Facebookin kaltaisen sivuston ohjelmoiminen on. The Social Networkin jälkeen kenties miettii.

Leffa on mestariteos niin visuaalisesti, musiikillisesti, draamallisesti kuin näyttelijätyönkin kannalta. Jesse Eisenberg on yhtä sympaattinen ja hauska kuin aina, Justin Timberlake kaikessa ärsyttävyydessäänkin uskottava. Kampuselämää on kuvattu kiinnostavasti (melkeinpä harmittaa, ettei opiskele Harvardissa) ja N.I.N:sin Trent Reznor oli nerokas valinta elokuvan musavastaavaksi. Tilt-shift -kuvaustekniikalla leikittely soutukilpailu-kohtauksessa on nappisuoritus sekin.

Elokuva on hauska yrittämättä olla komedia, cool yrittämättä olla liian hipster ja indie yrittämällä olla olematta myös mainstream. Kaikin puolin mahtavaa.

Seuraavaksi vuorossa onkin jotain aivan erilaista, nimittäin 3D-tekniikan riemuvoitto Legend of the Guardians!

harper's island on palannut

Nimittäin leffan muodossa - ainoastaan hieman realistisempana, pelottavampana, psykologisempana ja laadukkaammin tehtynä. Kyseessä on siis mikäpäs muu kuin Scorsesen uusi mestariteos Shutter Island. Kävin tsekkaamassa leffan viime viikolla, ja sen jännittävyydestä kertoo paljon se, että minua pelotti kävellä yksin noin viiden minuutin matka Tennispalatsilta kotiin.






Esimerkiksi NYT-liiteessä leffaa moitittiin Scorseselta rutiinisuoritukseksi. Kenties se onkin, mutta näin ollen on Scorsese sitten aivan helvetin hyvä ohjaaja. Rakastan psykologisia trillereitä ja kauhuleffoja, mutta valitettavasti ne ovat usein säälittävän huonoja. Tämä leffa on poikkeus, jo pelkästään odottamattoman lopputarkaisun, loistavan kuvauksen ja jännittävän stoorin ansiosta. Go and see!

vett och etikett

Viime viikko oli siten erikoinen, että ehdin käydä elokuvissa jopa kahdesti. Tämä viikko puolestaan on niin kiireinen, että yksikin leffassakäyntikerta olisi aikataulujeni puolesta mahdoton toteuttaa. Tämäkin postaus täytyy kirjoittaa kahdessa osassa ja lähes yön puolella, mutta niin se joskus menee.



Kyseisistä katsastamistani leffoista toinen oli ruotsalaisen Ulf Malmroosin uusi ohjaus Hääkuvaaja. Päällimmäinen motiivini elokuvan valitsemiseen oli ruotsin kurssille tarvittava elokuva-analyysi, enkä ollut tutustunut elokuvaan liiemmin etukäteen. Leffa oli pyörinyt ehkä 10 minuuttia, kun jo tajusin sen hienouden. Värmland meets Stockholm, skinhead meets rikas yläluokka,miesvalokuvaaja meets naisvalokuvaaja. Stoori sinänsä kuulosti melko kliseiseltä, mutta ohjaaja onnistui kääntämään stereotypiat melko hyvin päälaelleen monessa suhteessa. Ja se, että entisestä heavyrokkarista muuntautui tyyliltään perustukholmalainen, ei minua ainakaan haitannut. Elokuvan musiikkikin soljui sujuvasti stereotyppisestä "Vem kan segla förutan vind" -kitararillutuksesta kauhuleffamaisiin tehosteisiin ja moderneihin rock-pläjäyksiin.

Tämä elokuva nosti sekä valokuvaus- että Ruotsi-innostustani entisestään. Rekommenderas starkt!!




Toinen näkemistäni elokuvista oli Coen-veljesten uusi tuotos A Serious Man. Leffakokemus ei ollut yhtä antoisa kun Hääkuvaajan-kohdalla, sillä se sisälsi mm. hetkellisen nukahtamisen. Haluaisin kirjoittaa elokuvasta kattavan analyysin, mutta en ymmärtänyt sitä tarpeeksi hyvin tehdäkseni näin. Plussaa kuitenkin vahvoista henkilöhahmoista, loisteliaasta kameran käytöstä ja mahtavasta silmälasimuodista! Kolme tähteä.

some things i'd like you to know

Unohdin eilen pikkujoulukuvien lataustohinassa ja kiireessä kirjoittamisessa mainita, että MINÄ OLEN MEDIAN AINEJÄRJESTÖLEHDEN GROTESKIN PÄÄTOIMITTAJA VUONNA 2010! Excuse the caps lock, mutta tää on asia joka saa mut innostumaan ja josta olen ylpeä. Ja anteeksi hämäävä ilmaisu; en toki ota kaikkea kunniaa itselleni, vaan muu päätoimituskunta koostuu Kaisasta, Laurasta ja Latesta. Aivan mahtavaa päästä tekemään lehteä just näiden tyyppien kanssa. Tulee mahtivuosi! Tosin haasteita ja stressiä varmasti sisältyy tähän pestiin sen verran, että saatte vielä kuulla tuskailuistani InDesignin käyttöongelmien ja writer's blockin iskiessä. Mutta pääasia on että olen ihan helvetin innoissani!



Viikonlopuksi tulin Hyvinkäälle pesettämään pyykkiä ja chillailemaan. Viime päivinä kasvussa ollutta joulufiilistäni nostaa edelleen se, että täällä on lunta! Piristää kummasti, kun on tottunut vaeltamaan Helsingin kaduilla sateen paiskoessa naamaa vasten. Tämän päivän vietin lähinnä etsien Vantaan Giganttia Minnan kanssa, syöden ja katsoen Jim Carreyn ja Zooey Deschanelin loistoleffan Yes Man. Vaikka stoori on semi köykäinen, leffalla on vielä toisenkin katsomiskerran jälkeen uskomaton kyky piristää katsojansa mieltä. Eikä Zooeyn ihanuutta voi hehkuttaa tarpeeksi. Odotan innolla mihin leffaprojektiin söpisnäyttelijä lähtee seuraavaksi!

Nyt menen lukemaan isäni minulle (kenties päätoimittajuuden kunniaksi) hankkimaa "On Writing Well" -teosta ja nukkumaan - pyrin huomenna olemaan aikaansaavempi.

these are not love songs. they're songs about love

Tämä cd kolahti puoliltapäivin postiluukustani ja antoi päivän onnistumiselle erittäin hyvät edellytykset. En tiedä kuka nero tämän kokoelman takana on, mutta jonkinlaista musiikillista ja laajempaa taiteellista tajua vaatii koota tälläiset biisit yhteen ainoaan leffaan ja yhdelle levylle. Olen haltioissani.

Levyllä maailman onnellisimmat fiilikset kohtaavat haikeuden - mikäs sen hienompi ja kattavampi yhdistelmä. Siinä missä You Make My Dreamsin tahtiin tekee mieli vain tanssahdella samalla lailla kun Tom elokuvassa, Smithsin biisit saavat hymyn naamalle ja Regina Spektorin Hero haikeuden valloilleen. Tunteet vaihtelevat kuin leffassa konsanaan.
Ehdottomia parhaita paloja ovat jo mainittu You Make My Dreams, joka esiintyy unelmiensa kontekstissa 500 Daysin kaltaisessa leffassa, There Is A Light That Never Goes Out sekä Sweet Dispositon. KUUNTELE.

to die by your side is such a heavenly way to die

Tänään oli mukava päivä. Kun noin varttia ennen deadlinea saimme tutkimustaidot-kurssin esseemme sysättyä viestinnän laitoksen kanslistitädin käsiin, iso kivi vierähti sydämeltäni. Okei, ehkä dramatisoin hieman (ei se essee nyt ihan niin rankka ollut), mutta on helpottavaa ettei vähään aikaan tarvitse vääntää turhaa tekstiä tutkimusmetodeista, relevansseista ja siitä, kuinka se kriisijournalismi aikojen kuluessa nyt onkaan muuttunut.



Päästääksemme irti tästä äärimmäisen kiehtovasta aiheesta, minä, Noora, Laura ja Kaisa otimme ja menimme leffaan katsastamaan paljon kehutun (500) Days Of Summerin. Ilokseni voin todeta, että elokuva lunasti kuin lunastikin korkeat odotukseni. Arkinen tarina, päähenkilöt, musiikki sekä draaman ja komedian balanssi yhdessä onnistuivat luomaan äärettömän suloisen ja tunnelmallisen kokonaisuuden. The Smithsin ihana There Is A Light That Never Goes Out on soinut päässäni leffan alkuhetkistä asti. Soundtrack lähtikin tilaukseen pian leffastatulon jälkeen, ja dvd lähtee ostoon heti kun vain mahdollista. Suosittelen erittäin lämpimästi! Jos et minua usko, lue vaikka NYT-liitteen leffa-arvostelu (Veli-Pekka Lehtonen ja kumppanit eivät erehdy).

Illalla koin taas hämmennyksen hetkiä katsastaessani Harpers Islandin uuden jakson - mitä helvettiä silläkin saarella tapahtuu? Loput jaksot voisi näyttää yhdellä kertaa kiitos, en minä jaksa enää odottaa.

this is not a lovestory. it's a story about love.

Joskus kuukausia sitten, lempibloggarini Niotillfem-Sandra mainitsi elokuvan 500 Days Of Summer. Katsoin trailerin ja rakastuin. Olen odottaut ja odottanut, että leffa päätyisi Suomenkin teattereihin, ja luopunutkin jo toivosta. Viikonloppuna sain kuitenkin tietää, että Suomen ensi-ilta on kuin onkin tulossa - ja vieläpä niin pian kuin 29.9.! I'm so there. Jos tykkäät Zooey Deschanelista, hyvästä musiikista, söpöstelystä ja Marc Webbin musiikkivideoista, tule sinäkin.

"this might be my masterpiece"

Hyödynsin eilen jälleen kerran Finnkinon Superpäivän tarjouksen ja tein tällä hetkellä melko ennalta-arvattavan leffavalinnan: kävin tarkastamassa mr. Tarantinon uutuuden Kunniattomat paskiaiset, Inglorious Basterds. Minua alkaa aina nolottaa, kun kyseinen jenkkiohjaaja tulee puheeksi. Alulla olevista elokuvatutkimuksen opinnoista ja omasta mielestäni ihan mukiinmenevästä yleisivistyksestäni huolimatta vasta eilen katsastamani pätkä vei Quentin Tarantino -neitsyyteni. Juuri aiheesta sivistyneenä voin sanoa, että kyseinen ohjaaja on kyllä kehunsa ansainnut. Tavoitteenani on tulevina viikkoina suurkuluttaa Kill Billit, Pulp Fictionit ja Deathproofit, joiden jälkeen voin toivottavasti kehua vielä vähän lisää.

Inglorious Basterdsin kässäri oli vuosien hiomisen tulos, ja sen kyllä huomasi. Tarkasti mietityt kuvakulmat, musiikinkäyttö ja oletettaen hyvin Tarantinomaiset elementit kuten ruudulle ilmestyvät tekstipläjäykset ja elokuvan jako chaptereihin erottivat leffan Hollywoodin keskikastiin kuuluvien nobody-ohjaajien töistä. Myös näyttelijävalinnoissa oli onnistuttu: yleensä yliarvostettuna pitämäni Brad Pittkin vakuutti Aldo Rainen roolissa ja oli jopa hauska. Plussaa myös saksalais/itävaltalaisnäyttelijöiden mainiosta käytöstä (Willin roolissa Poliisikoira Rex -sarjasta tuttu komissaari, kuinka siistii).

Nähtyäni ohjaajan muita elokuvia voin sitten päättää, onko Paskiaiset Tarantinon masterpiece vai ei.

movie mania

Tänä kesänä on tulossa yllättävän paljon näkemisen arvoiselta vaikuttavia leffoja. Haluan haluan haluan nähdä ainakin tämän:



Jo sen takia, että Zooey Deschanel on niin uskomattoman rakastettava.

Lisäksi Tieto, Bruno, The Hangover ja The Haunting in Connecticut houkutteleeee.

feel-good vs. misery

Käytiin tänään tyttöjen kaa katsastamassa Oscar-rohmu Slummien miljonääri. Olin pettymistä välttääkseni yrittänyt olla lukematta elokuvan saamia arvosteluja (luinkin ne kaikki kerralla sitten kotiin tultuani), mutta pettyminen ei olisi missään tilanteessa ollut mahdollista - sen verran koskettava, hyvää mieltä tuottava, loistavasti kuvattu ja ohjattu pätkä tuo oli. Puhumattakaan ehkä maailman tarttuvimmasta leffamusasta.
Vaikka viihdefunktio hallitsikin tarinaa, ei sitä katsellessa voinut olla murehtimatta Intian slummissa elelevien lasten kohtaloa. Niinkun Cityn leffakriitikko sanoo: "Muutamaan hetkeen leffan jälkeen ei kehtaa omia olojaan valitella."

Slumdog Millionaren mahtavuutta kuvaa se, että, samoin kuin leffaseurani, oisin noin viisi minuuttia leffan loppumisen jälkeen voinut astella takasin saliin ja katsoa koko elokuvan uudestaan. Ja tällästä tunnetta en kovin usein koe!

Did I ever tell you that I've been hit by a lightning seven times?

Katselen influenssan kourissa televisiossa hyörivää Maria Veitolaa ja ekaa kertaa ohjelmaa katsoessani olen joutunut kokemaan myötähäpeän hetkiä. Sanataituri Veitolallakin on näköjään huonot päivänsä...tai sit se on vaan toi influenssa.

Suurin myötähäpeän määrä kohdistui kuitenkin vieraana olleeseen Miss-Suomi Essi Pöystiin - älykkyysosamäärä taitaa sillä naisella tosiaan olla miinuksen puolella. Herregud.
Maria:"Olet sanonut haluavasi osallistua julkiseen keskusteluun?"
Essi:"Ai olenko.."
Maria: "Kyllä, Keskisuomalaisessa. Mitä tarkoitat tällä?"
Essi: "No siis kyllä mä mielipiteeni voin sanoa jos joku kysyy.."

Maria: "Mikä on sun mielipide eläkeiän nostamiseen?"
Essi: "Mun mielestä ei pitäis nostaa."
Maria: "Miksi?"
Essi: "No...emmä tiiä. Kyl mä ainakin jäisin mielummin eläkkeelle kuuskytkolme vuotiaana kun kuuskytviis!"

Siinä on Suomen naisten täydellinen edustaja <3.

Sunnuntaina Nelosella voi alkaa seuraamaan vielä älyvapaampaa meininkiä kun the suomalainen perhe elikkäs Mikkoset pääsee esittämään tuulesta temmattuja mielipiteitään ja kloonatun näkösiä lapsosiaan koko kansalle. Nelonen, 19.00. Don't miss jos tykkäät nauramisesta.

PS. Koin tänään leffaelämyksen a lá David Fincher. Mahtava toteutus, kiinnostava story ja Oscarinsa ansainnut maskeeraus. Brad Pitt on tosin edelleen overrated ja Cate Blanchett on ihanampi kuin muistin.

Finally!

Kuudes kerta toden sanoo - congrats Kate! Kuva: Ilta-Sanomat
Oscar-valvojaiseni eivät vatsataudin aiheuttamasta univajeesta johtuen menneet aivan suunnitelmien mukaan, sillä simahdin ennen kuin suurimmat tähdet edes ehtivät punaiselle matolle. Aamulla sain kuitenkin tietää, että lempinäyttelijäni, iki-ihana Kate Winslet oli vihdoin saanut Oscarinsa (Paras naispääosa: The Reader)! Kiitospuhe oli niin suloinen kuin olla ja voi. En malta oottaa The Readerin saapumista teattereihin.
Oscar-voittojen määrään luottaen myös Slummien miljonääri on a must-see.

Seuraavana katsomisvuorossa kuitenkin Benjamin Button, luulisin.