Kuva: Pitchfork Media
Valo välkkyy valkoisilla taustakankailla ja kitaristin varjo vaeltaa lavalle. Häntä seuraavat loput bändin jäsenet. Ei, laulaja
Jonas Bjerre ei monien muiden solistien tapaan saavu lavalle viimeisenä, pitkän odottelun ja kiljunnan tuloksena. Hän, löysässä villapaidassaan ja farkuissaan, on kuin yksi muista. Tarvetta
Howlin' Pelle-mäiselle entranssille ei ole.
Suomalaisten rakastama
Mew on ehtinyt olla poissa maastamme vain alle puoli vuotta, mutta mikäli yleisön määrästä jotain voi päätellä,on kaipuu ollut suuri. Bändi itsekin on ihmeissään, miten nopeasti on edetty Tavastialta Jäähalliin. Ihmetys ja nöyryys välittyy alun puhumattomuutena, mutta jo ennen
Introducing Palace Playersia kuullaan ensimmäinen monesta vienosta ja sympaattisesta
Thank you so much -sessiosta.
Keikka potkaistaan käyntiin hieman yllättäen putkella
And The Glass Handed Kitesin tunnetuimpia kappaleita. Huolimatta siitä, että yhteensulautetut
Special ja
Zookeeper's Boy ovat kenties yhtyeen taloudellisesti menestyneimmät kappaleet, tunnelma kolkohkossa Jäähallissa on vielä hieman jäässä. Katseeni harhailee lavan ulkopuolelle, jossa katsomojen päädyt ammottavat tyhjyyttään. Ympärilläni on niin hiljaista, etten kehtaa, vierustovereideni korvia säästääkseni, kailottaa omaa versiotani edes "are you, my lady are you?" -osiosta. Keskittymisen herpaantuminen jää nopeasti historiaan, kun uuden levyn tykkibiisi
Introducing Palace Playersin kitarariffit kajahtavat ilmoille. Nerokas, joskin vielä melko tuntematon kappale saa yleisön heräämään alun horroksesta. Menevyys jatkuu vielä hyvän tovin sinkkulohkaisu
Repeaterbeaterin ja vanhan Mew-klassikon
Snow Brigaden ansiosta.
Lumiprikaatin mentyä siirrytään hartaampaan tunnelmaan. Iloksemme on aika jo tässä vaiheessa tervehtiä tuttua asetelmaa Jonas Bjerre-piano-mikrofoni, ja ohjelmassa on mm. satumainen pianoversio uuden levyn avaajasta
New Terrainistä. Kyseisen kappaleen levyversio on makuuni liian psykedeelinen ja outo, joten pelkistetty pianoversio oli tervettullut vaihtoehto.
Piano-osiosta herkistyneenä ja ajantajuni kadottaneena luulin illan kohokohtien jo menneen, mutta toisin kävi.
Sometimes Life Isn't Easyn aikana olin onnellisessa transsissa, ja tajusin lopullisesti löytäneeni uuden Mew-suosikin. Transsi vaihtui normaaliksi, riehakkaaksi olotilaksi vasta kun
Frengersin hienoin kappale
Am I Wry? No sai alkunsa. Tässä vaiheessa ujostelu oli poissa ja karjuin sydämeni kyllyydestä "FARAH, ANGELIC GIRL!!!" (jonka tosin aina luulin olevan "Farewell, Angelica"). Kaiken kaikkiaan peräkkäin tulleet
Am I Wry,
156 sekä
Apocalypso muodostivat keikan hienoimman hittiputken.
Seitsemäntoista loistavan kappaleen jälkeen bändi poistui lavalta muka viimeisen kerran. Kukaan salissa ei saletisti kuitenkaan hätääntynyt, sillä joka ikinen tiesi huipennuksen olevan vielä edessä. Ansaitusti viimeisenä kuultava
Comforting Sounds huipentaa Mewin illan samalla tavalla kuin
Calleth You, Cometh I tekee
The Arkille. Yleisössä pariskunnat kietoutuivat toisiinsa entistä kovemmin ja muut fiilistelivät melankolinen, mutta rauhallinen katse silmissään. Eräs ystäväni sanoinkin keikan jälkeen, että "olisin voinut maksaa pelkästä Comforting Soundista sen 40 euroa". Tanskalaisbändi oli jälleen kerran onnistunut vakuuttamaan.
Jäähallin keikan ansiosta pääsin perille Mewin live-show'sta huomattavasti paremmin kuin niissä kahdessa Ruisrockissa, jossa olen bändin aiemmin nähnyt. Taustavideot ja yleisilme ovat sen verran hienoja, että bändin pukeutuminen tuntui aika ajoin hieman pliisulta. Mahdollisuuksia olisi vaikuttavampaankin lavaimagoon, mutta ehkä juuri minimalistisuuden ja mahtipontisuuden ristiriita on se, mikä Mewissä viehättää. Toivon, että bändi pääsisi soittamaan myös ensi kesän festareilla, sillä Comforting Sounds kuulostaa vielä hienommalta Ruissalon kesäyössä kuin hallissa, jonka katosta roikkuu HIFK:n pelipaitoja.
