Kanadalaisposse
Billy Talentista on tullut suomalaisille tuttu keikkavieras. Jäähallissa esiintyminen nosti ennen Tavastialla, MCR:n lämppärinä ja festarien iltapäiväbändinä soittaneen poppoon uudelle tasolle. Yleisöä oli enemmän kuin uskalsin odottaa, ja stereotyyppisten teinifanilaumojen lisäksi messissä olivat myös keski-ikäiset naiset, kouluikäiset lapset ja tyyliltään suomenruotsalaisia muistuttaneet nuoret aikuiset.
Olimme veikanneet kilpaa, mikä kappale kuullaan keikan avaajana, ja oma
This Is How It Goes -arvaukseni meni metsään: yleisömassa repeää kiljumaan kakkoslevyn aloittajaraidan
Devil In A Midnight Massin myötä. Bändin läpimurtohitti sai lämpimän vastaanoton, samoin kuin sitä seuranneet
This Suffering sekä äänihuulet tuhoava
Line & Sinker. Viimeistäänkin tuoreen radiohitin,
Rusted From The Rainin, aikana yleisö vaipui onnelliseen transsiin. Sitä ennen solisti
Ben oli onnistunut saamaan yleisön lopullisesti puolelleen vertaamalla kanadalaisia suomalaisiin ja piilofiilistelemällä ulkona maata peittävää lumen määrää.
Ben on kaiken kaikkiaan bändin hurmaava johtohahmo, joka hehkui koko keikan ajan jonkinlaista positiivista energiaa ja outoa sympatiaa. Benin välispiikit ovat tunnetusti hauskoja, muttei tekopyhiä, imartelevia muttei kliseisiä. Hän osaa myös pelata korttinsa oikein suomalaisen yleisön kanssa: viitatessaan Vancouverin talviolympialaisiin hän lupaa Kanadan voittavan Ruotsin, jos Suomi lupaa voittaa USA:n. Sekä Suomen kansallisurheilulaji että arkkivihollinen ovat siis tiedossa, ja Ben antaakin itsestään keskivertostaraa fiksumman kuvan.
Keikan keskiosa koostuu sopivassa suhteessa vanhoista hiteistä (
Surrender, This Is How It Goes) ja uusista, toistaiseksi vähemmän tunnetuista kappaleista (
The Dead Can't Testify, Diamond On A Landmine). Yksi henkilökohtaisista kohokohdistani oli ehdottomasti ehkä maailman surullisimman stoorin kertova melodinen masterpiece
White Sparrows. The Exää ennen Beniltä kuultiin jo tutuksi muodostunut mutta aina niin hauska ex-tyttöystävän dissauspurkaus. Kuten Lauralle mainitsinkin, ymmärrykseni ei edelleenkään riitä tajuamaan kuinka kukaan täysjärkinen nainen on ikinä pystynyt jättämään
Benjamin "maailman kuumin mies"
Kowalewiczin ja vielä noin paskasti.
Ilta eteni aivan liian nopeasti encoreen. Bändin pojat talsivat pois lavalta, ja roudarit ryntäsivät sinne muka keräilemään kamoja. Totesin jälleen kerran kuinka naurettava koko encore-tilanne usein on: bändin kaksi suurinta hittiä puuttuu ja he aikovat soittaa ne joka tapauksessa, joten yksikään yhtyeen musiikista perillä oleva yleisön edustaja ei kuvittele sekuntiakaan keikan loppuvan nyt sitten tähän. Näimpä myös Billy Talent palasi lavalle, ja keikka huipentui
Fallen Leavesiin ja
Red Flag -superhittiin. Encoren aikana normaalia kankeahkompi suomalaisyleisökin innostui ja muodosti kentän etuosaan jonkinlaisen moshpitiä muistuttavan muodostelman. Moshpit oli raisumpiin BT-keikkoihin tottuneelle positiivinen yllätys: meno oli hauskaa muttei liian kovakouraista.
Yksi keikan hienoimpia hetkiä oli se, kun suosikkikitaristini
Ian heitti lavalta puolityhjän vesipullonsa, joka sattui vierimään juuri minun käsiini. Hetkellisessä faniuden konkretisoituman aiheuttamassa adrenaliinivyöryssä oli tietenkin pakko kulauttaa Ianin vedet kurkkuun. Taidankin pitää kyseisen pullon juomapullona tästä eteenpäin.
Kaiken kaikkiaan keikka lähenteli mahtavuudellaan takavuosien Tavastia-esiintymistä. Jäähallin kolkkoudesta huolimatta tunnelma oli intiimi ja aito, ja settilista oli koottu nerokkaan hittirikkaaksi ja tiiviiksi. Vaikka keikka kesti vain parisen tuntia, euforinen tunne jatkui aamuun saakka ja herätessä tuntuikin siltä, että on ylitsepääsemättömän vaikea palata arkeen.
